Ah. Olenkin odottanut tämän tunteen ilmaantumista jo jonkin aikaa, sen verran räjähdysaltis on ollut ilmapiiri viime aikoina.
En kai voi kohta sanoa muuta, kuin kiitos ja näkemiin, nostaa kytkintä ja vaihtaa maisemaa ja näitä vitun pieniä piirejä, joiden vankina olen tässä viimeisen vuoden ollut. En toki toivoisi sitä, mutten usko tämän tästä enää paranevan. Niin monta kertaa on yritetty ja toivottu parasta, mutta koska historia toistaa itseään, en tiedä enää uskallanko. Olen kovin kyllästynyt aina pettymään, olemaan ikuisesti kakkonen jonkin paljon tärkeämmän ja hienomman rinnalla.
Mutta sitten, kesken tämän kaiken infernaalisen itsesäälipaskan keskellä muistankin jotain. Onhan vika minussakin. Kuitenkin, jos se olen aina minä, joka isken naamani asvalttiin,, tulisiko minun ehkä alkaa rakastaa itseäni enemmän?
Mutten usko, että on mahdollista rakastaa niin paljon, kuin rakastan sitä toista(, joka kerta toisensa jälkeen osoittaa, ettei arvosta sitä paskankaan vertaa).
Ja sitten tajuan. Minun tehtäväni onkin olla tässä. Odottaa ikuisuus kakkosena toivoen, että edes kerran huomaisit sen itse.
... Ja odottaa, että taas kerran maailmamme räjähtää ja maa polttaa jalkojemme alla, pakottaen meidät kauemmas toisistamme.
