Niin varmasti kuin talvi taittuu vähä vähältä kevääseen ja otsikossa on ote Maj Karman Tulevaisuudesta, alan kokea käsittämätöntä melankoliaa, surumielisyyttä ja tyytymättömyyttä siitä kaikesta, mitä elämäni nykyisin sisältää -- Mutta ennenkaikkea tyytymättömyyttä omaan itseeni ja siihen, miten kohtelen ihmisiä ympärilläni. Siihen, miten tapaan ajatella. Siihen, että ponnisteluistani huolimatta en pysty vakuuttamaan itselleni, että olisin tämän ihanan paskaelämän arvoinen, että läheiseni todella välittävät, että minulla on edes jokin pienenpieni tarkoitus tässä maailmassa. Että minä pystyisin yksinään pelastamaan jonkin ihmisen hulluudelta tai yksinäisyydeltä tai itseltään tai joltakin vain olemalla minä itse. Että yleensä kykenisin mihinkään.
Tämä on (lähes)jokavuotinen kevätmasennukseni, tyypillisesti se ilmenee vasta myöhään, huhti-toukokuussa, mutta nyt jokin sisäinen kelloni on mennyt sekaisin, ja tämä iskee jo helmikuussa.. Kenties se johtuu siitä, että säästyin tältä viimevuonna, toissavuonnakin se taisi olla melko minimaalinen erinäisistä syistä.
Tänävuonna maailma ei taida hymyillä minulle niin kuin se on kuluneina kahtena vuonna tehnyt.
Tunnustan, että haluan pois
Haluan onnen, mutta kuka sen tois?
Haluan, että joku odottaa minua kotiini.
Maj Karma - Satiinisydän
